Lanstut – elävien ja kuolleiden rajalla 

Lanstun saaret keskellä Etelä-Konnevettä kertovat kiehtovasti entisaikojen uskomuksista. Saarilla on ollut useita karsikkopuita, joihin on tehty merkintöjä vietäessä vainajaa kirkkomaahan. Merkinnöillä on ollut maaginen tarkoitus: niiden on ajateltu estävän kuolleen paluu elävien pariin. Karsikot ovat olleet elämän ja kuoleman rajapyykkejä, joita kuolleen henki ei voi ylittää. Karsikot liittyvät myös vainajien kunnioittamiseen ja muistamiseen.

Entisaikoina uskottiin, että ihminen koostui useasta osasta: ruumista, hengestä eli sielusta ja haltijasta. Ruumis rakentui äidin kohdussa. Syntyessään ihminen sai hengen eli sielun ja ensimmäisen hampaan saadessaan ihminen sai haltian. Haltia tarkoitti ihmisen yksilöllisyyttä. Ihmisen kuollessa henki lensi lintuna pois ja jäljelle jäi ruumis ja haltia. Hengetöntä vainajaa pelättiin, sitä pidettiin pahana. Vainajan uskottiin edelleen näkevän ja kuulevan. Siksi vainajan silmät suljettiin, eikä vainajasta saanut puhua pahaa. Kaikki vainajaan koskenut oli vaarallista ja esimerkiksi ruumislaudat vietiin muualle menettämään voimaansa.

Kun vainaja haudattiin, sen uskottiin silti jatkavan elämäänsä. Vainajan uskottiin ikävöivän kotiin omaisuutensa ja kesken jääneiden töidensä pariin. Mikäli vainaja oli jäänyt vihaiseksi, kerrottiin sen tappaneen lehmiä tai jopa vieneen ihmisiä mukanaan. Mikäli isä tai äiti oli jäänyt kuollessaan tyytymättömäksi tai heitä oli kohdeltu ennen sitä huonosti, heidän kirouksensa oli pahin. Vainajan paluu elävien keskuuteen haluttiin kaikin keinoin estää. Vainaja kannettiin talosta jalat edellä, jotta se ei näkisi taakseen. Vainajan jalat saatettiin sitoa yhteen, jotta se ei pääsisi kävelemään. Etelä-Konnevedellä eli lisäksi erityinen perinne, joka piirsi konkreettisen rajan elävien ja kuolleiden välille.

Konnevedeltä vainajat kuljetettiin ennen Konneveden kirkon ja hautausmaan rakentamista Rautalammin hautausmaalle. Matka kuljettiin joko jalan, veneellä tai hevoskyydillä. Talvisin vainajien kuljetus riippui rekikeleistä. Joinain vuosina talvella menehtyneitä ei haudattu ennen kevään soutukelejä. Vainajia saatettiin säilyttää talvihaudoissa tai rantojen hautakoppeleissa.

Puolivälissä saattomatkaa pysähdyttiin. Lanstun saaret tarjosivat Konnevedeltä tulevalle saattoväelle hyvän taukopaikan. Saarten välinen kapea salmi on tuulensuojainen ja veneellä liikuttaessa siellä oli hyvä pysähtyä syömään eväitä ja levähtämään.

Saattomatkan puoliväli soveltui hyvin myös toisenlaiseen toimitukseen. Paikalta etsittiin sopiva puu, jonka alaoksat katkottiin ja kuorta viillettiin pois. Paljastuneeseen kohtaan kaiverrettiin vainajan syntymä- ja kuolinaika sekä nimikirjaimet, joskus risti. Tällaista puuta kutsutaan karsikoksi. Karsikon teki joku vainajan läheisistä.

Karsikon tarkoitus oli estää vainajan kotiinpaluu. Kotimatkalle lähtenyt vainaja ymmärtäisi karsikon nähdessään, että oli kuollut, eikä palaisi kummittelemaan kotiinsa. Karsikolle saatettiin jättää myös arkunnaula tai vainajan vaatetilkku rajapyykin vahvistamiseksi. Elävien ja kuolleiden rajaa pyrittiin myös vahvistamaan loitsuin. Rautalammilla sanottiin muistitietojen mukaan miehen karsikolla: ”Siinä se vainaja nyt hallitsee puutaan, ei siihen puuhun kirves pysty.” Naisen karsikolla lausuttiin: ”Siinä se nyt huoltaa lehmiään ja lampaitaan.”  Loitsujen tarkoituksena oli estää vainajaa kaatamasta rajapyykkinä toimivaa puuta ja jäävän sille paikalle hoitamaan eläimiään sen sijaan, että olisi palannut kotipihaan saakka. Puun alla myös syötiin ja juotiin, otettiin viinaryyppy sekä saatettiin polttaa vainajan sänkyoljet. Sittemmin paikalla saatettiin käydä tekemässä taikoja, karsikoita pidettiin maagisina.

Myöhemmin tavaksi tuli kiinnittää puuhun karsikkolauta, jossa vainajan tiedot olivat. Karsikkolautoja kiinnitettiin myös ulkorakennusten räystäiden alle. Lautakarsikot olivat vainajien muistomerkkejä, eikä niillä enää uskottu olevan maagista funktiota. Karsikoiden tekeminen loppui 1900-luvun vaihteessa vähitellen. Syynä ovat voineet olla uudenlaiset uskomukset: vainajia ei välttämättä enää pelätty ja tapaa pidettiin taikauskoisena.

Karsikoita tehtiin etupäässä vain talollisille. Eräs poikkeus on kuitenkin Haronkallioon hakattu karsikko. 1800-luvulta karsikoita saatettiin tehdä myös kallioon, esimerkiksi raskaan nousun jälkeiselle mäen laelle. Haronkallion karsikko on ainoa alueelta löytynyt kalliokarsikko. Se on tehty 1895 Tahvolan talon tyttärelle Wilhelmiina Häyriselle, joka menehtyi 35-vuotiaana keuhkotautiin. Karsikon teki taitava seppä Gaapro Rossi vanhempi, silloinen Ukonmäen isäntä.

Karsikoita on ollut eri puolilla Etelä-Konnevettä, mutta jäljellä on enää Haronkallion karsikon ohella Pohjois-Lanstussa sekä Iso-Rääkän saaressa olevat karsikot, sekä Pissisaarista löytynyt karsikko lähellä Konnekoskea. Metsänhakkuiden ohella karsikoita on tuhoutunut myös rajussa Asta-myrskyssä 2010, joka kaatoi Lanstujen karsikkopuita. Eräs katkennut Pohjois-Lanstun karsikko on nähtävillä Konneveden kotiseutumuseossa.